Sote tarvitsee auttamisen eetosta

Sote tarvitsee auttamisen eetosta

 

Moni varmaan huokaisi helpotuksesta, kun maan hallituksen esittämä jännitysnäytelmä päättyi sote-ratkaisun syntymiseen. Prosessin takkuisuus on oiva esimerkki rakenteellisesta uudistuksesta, jossa yritetään sovittaa yhteen politiikan ja asiantuntijuuden logiikkaa, erilaisia poliittisia intressejä, eri professioiden reviirejä sekä politiikan ja yritysmaailman johtamiskulttuureja. Hyvää opetusaineistoa rakenteellisen hyvinvointipolitiikan opetukseen!

Sosiaali- ja terveydenhuollon remonttia tarvitaan - monesta syystä. Tarvitsemme väestöllisesti suuremmat ja taloudellisesti vahvemmat sosiaali- ja terveydenhuollon alueet. Myös yhtenäisen aluerakenteen syntyminen nykyisen kirjavan kokonaisuuden tilalle on perusteltua. Eri asia on, saadaanko kaupungistuva Suomi kukoistamaan 18 maakuntakeskuksen voimin.

Ratkaisun monista yksityiskohdista on sanottu jo melkein kaikki. Valinnanvapauden sisältyminen kokonaisuuteen yllätti ja sisältää eittämättä riskejä. Esitettyyn kritiikkiin minulla ei ole lisättävää.

Vuosisadan remontti tarvitsee realistisia arvioita ja kritiikkiä. Vihoviimeinen asenne on kuitenkin katsoa vain uhkia tai yltyä valittamiseen - niin hyviä kuin me sosiaali-ihmiset siinä olemmekin! Nyt on syytä tunnistaa mahdollisuudet. Sellainen on ainakin suunnitelmaan sisältyvä hyvinvointikeskus, jossa yhdistyvät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Ruotsalaisten kokemukset viittaavat siihen (HS 10.11.), että valinnan vapaus hyödyttää "helppoja" palvelun tarvitsijoita, kun taas ihmiset, joilla on monia - terveydellisiä ja sosiaalisia - vaikeuksia, jotka tarvitsevat monen ammattilaisen osaamista tai jotka eivät osaa hakea markkinoilta itselleen soveltuvaa apua, tarvitsevat julkisten palvelujen monipuolista tukea. Alueellinen epätasa-arvo ei ole ainoa yhteiskunnallinen "luokkajako". Huono-osaiset ihmiset jäävät usein syrjään myös hyvinvointiorganisaatioissa.

Sosiaalihuolto voi tuoda sote-kokonaisuuteen tärkeää osaamista. Sosiaalityön kenttä on "ihminen elämäntilanteessa". Se on yhteistyötä ihmisen ja hänelle tärkeiden lähiyhteisöjen ja muiden auttajien kanssa. Tulevaisuuden hyvinvointikeskuksista tulee rakentaa sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön osaamisen paikkoja. Terveydenhuollon huippuyksiköitä ovat erityisen korkeaa osaamista edustavat yliopistosairaalat. Vastaavasti perustasolle tarvitaan muutama huippuyksikkö sosiaali- ja terveydenhuollon erityisen vaativan yhteistyön monitieteistä tutkimusta, opetusta ja kehittämistä varten. "Huipputason" moniammatillista osaamista tarvitaan, kun asiakkaalla on monialaisia avun tarpeita, kun asiakas uhkaa jäädä ammatillisten reviirien, tieteenalojen, osaamisten ja perinteisten palvelusektoreiden väliinputoajaksi. Yliopistot ja korkeakoulut ovat yhteistyöosaamisen tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen välttämättömiä kumppaneita.

Sopivasti sote-ratkaisun ajankohtana 7.11. professori Sara Heinämaa kirjoitti Helsingin Sanomien yliössä toiminnan merkityksen katoamisesta seuraavaa: "Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin". Näinhän suomalaiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle on viime vuosina tapahtunut. Tehdasmainen palvelutuotanto on vallannut kulttuurin, käsitteistön ja työorientaatiot. Auttamisen ja parantamisen eetos uhkaa unohtua. Näin ei saa käydä sote-uudistuksessa.

"Myötätunnon mullistava voima"

Lukija varmaan miettii, merkitseekö otsikko kirjoittajan paluuta yksilökohtaisen sosiaalityön teemoihin. Myötätuntohan liitetään yleensä sosiaalityön asiakassuhteeseen,  asiakkaan elämäntilanteeseen eläytyvään lähestymistapaan. Ei, en ole referoimassa sosiaalityön klassikkojen   kestäviä opetuksia, vaikka siihenkin saattaisi olla aihetta. Otsikko tulee Tekesin-projektista, josta kevään Kuntalehti (6/2015) kertoi tällä samalla otsikolla ja joka on projektin virallinen nimi.

Ovatko nyt teknisen sektorin ja sosiaalisektorin lähestymistavat vaihtamassa  paikkaa? Sosiaalisektorin puhe ei tänä päivänä koske myötätuntoa. Se liittyy suurelta osin rahaan, lainsäädäntöön, niukkoihin henkilöstöresursseihin, organisaatioiden muutoksiin  ja  tietojärjestelmiin. Se on kovien asioiden puhetta. Kun tekninen sektori eli Tekes sen edustajana rahoittaa myötätuntoa koskevaa hanketta, siirtyykö tekninen sektori sosiaalipuolelta tyhjäksi jäävälle tontille?

Kuntalehden artikkeli kertoi diplomi-insinööri ja filosofian tohtori Frank Martelasta, joka  kuvaa itseänsä hyvän elämän tutkijaksi. Haastattelussa hän sanoo muun muassa, että "Ihmisen olisi parempi nähdä itsensä suhteessa toisiin ihmisiin eli "suhdelona" pikemminkin kuin yksilönä." Tässähän on käsitteen sosiaalinen ydinidea ja samalla sosiaalialan ammattilaisten työn keskeinen lähtökohta. Martela työskenteli itse vanhainkodissa ja havainnoi siellä inhimillisiä kohtaamisia. Hän kysyi, millaisia ovat ne inhimilliset kohtaamiset, jotka tekevät hoitajan työstä merkityksellisen ja luovat hyvinvointia vanhukselle. Ja näin hän vastaa: "Kun et vanhana enää pysty toteuttamaan itseäsi ja saamaan arvoa sitä kautta, arvokkuuden kokemus syntyy siitä, miten muut ihmiset kohtaavat sinut. Vanhainkodissa hoitajat ovat tärkeitä arvokkuuden kokemuksen syntymiselle, se miten he kohtaavat hoidettavansa." Tämähän on kuin suoraan sosiaalityön klassikkojen - Hamiltonin, Hollisin, Perlmanin -  oppikirjoista.-  Paljon muutakin tärkeää  Martela meille alan ammattilaisille sanoo - kannattaa lukea.

Vakavampi kysymys on se, onko sosiaaliväen puheesta kadonnut työn olennainen elementti - myötätunto. En usko, että se on kadonnut ammattilaisten sisältä - siitä on paljon näyttöä. Mutta näkyykö se tavassa, jolla sosiaalityö esiintyy ulospäin. Tuntuuko se liian "pehmeältä" tai yksilökeskeiseltä? Eikö pitäisi vaikuttaa ennen muuta rakenteisiin, kertoa työn kuormituksesta, paisuvan lainsäädännön, muuttuvien organisaatioiden ja hallinnon kasvavista vaatimuksista? Kaikki nämä ovat tärkeitä työn ulkoisia ehtoja eikä niitä tietenkään voi sivuuttaa.

Mutta onko tämä kaikki, mitä työstä ja sen tekijöistä halutaan sanoa? Olemmeko jättämässä sosiaalialan keskeisen sisällön muiden puhuttavaksi? Miten voimme työn paineissa säilyttää sen voiman, joka syntyy halusta tehdä jotakin merkityksellistä? Näkyykö julkisessa puhunnassa riittävästi se, että tapamme toimia voi vahvistaa ihmisten kokemusta omasta arvostaan? Entä kuulemmeko riittävästi asiakkaiden palautetta tilanteista, joissa tämä ei onnistu? Pelkäämmekö, että liian pehmeä puhe vie särmää kovemmalta sanomalta? Alan omilla foorumeilla sisällöstä nousevat viestit näkyvät, mutta eivät niinkään julkisessa keskustelussa.

Martelan puhe osoittaa myös, että tärkeää kumppanuutta voi löytyä yllättäviltä tahoilta. Samalla se on muistutus siitä, että sosiaalialan työn merkitys nousee ihmisten kokemuksista, Syntyvät ne sitten yhdessä tapaamisessa tai vuosia kestävässä yhteistyösuhteessa. Myötätunto voi mullistaa niin asiakkaan kuin ammattilaisenkin kokemuksen omasta itsestään.

Hyvä lukija,

 

Aloittelen maailman menon kommentointia tällä blogi-palstalla. Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan!

 

SOTE JA SOSIAALIHUOLTO

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä odottaa jännityksen vallassa, mihin suuntaan sote-uudistus etenee uuden hallituksen luotsaamana. Ei käy kieltäminen, että perustuslakivaliokunnan tyrmäävä kanta turhautti. Pahimman kiukun aika on ohi ja nyt kannattaa miettiä, voidaanko jotakin tehdä jo ennen kuin seuraava rumba alkaa. Mielestäni voidaan.

 

Monelta taholta on kuulunut kritiikkiä, että sosiaalihuollon asiat jäivät valmistelussa täysin sivurooliin. Tähän voin hyvin yhtyä itsekin. Samalla vaivaa syyllisyys siitä, että sosiaalihuollon edustajana en kyennyt tuomaan alan kysymyksiä riittävän  selkeästi esiin. Nyt ei kuitenkaan ole valittamisen aika. Mieluummin kannattaa analysoida  tilannetta eri kanteilta ja miettiä, mihin jatkossa kannattaa panoksia suunnata.

 

Monet sosiaalialan ammattilaiset vierastavat vertailua terveydenhuoltoon ja haluavat korostaa sektoreiden eroja. Toiminnan sisällössä ja orientaatioissa eroja on ja pitääkin olla. Mutta on pakko myöntää, että alan  aseman ja toiminnan vahvistamisessa meillä olisi paljon opittavaa siitä tavasta, jolla terveydenhuollon edustajat rakentavat omia linjauksiaan uudistustyössä.

 

Soten valmisteluryhmien työskentelyssä näkyi terveydenhuollon saumaton yhteispeli. Yliopistosairaaloiden johtajien ryhmä muodosti nopeasti yhteisen kannan esillä oleviin esityksiin. Myös muun erikoissairaanhoidon johto toi esiin yhteisiä näkemyksiä. Sen sijaan sosiaalihuollon edustajat olivat yksittäisiä henkilöitä, joilla oli erilaisia taustayhteisöjä ja viiteryhmiä. Kaikki eivät edes tunteneet toisiaan. Yhteisen linjan muodostamiselle ei ollut foorumia eikä itsestään selvää ryhmää.

 

Sivurooliin jäämiseen vaikutti myös sosiaalihuollon ja terveydenhuollon palvelurakenteiden ero. Sosiaalihuolto on pääosin peruskuntien palvelua, lukuun ottamatta kehitysvammaisten erityishuoltoa. Terveydenhuollossa toiminta jäsentyy tehtävien ja osaamisen vaativuuden mukaan perustason, erikoistason ja vaativan erikoistason eli yliopistosairaaloiden toimintaan. Uudistuksen yksi keskeinen  tavoite oli  perustason vahvistaminen, jotta erikoistason palvelujen käyttöä voidaan vähentää. Vahvempaa integraatiota haetaan perustason ja erikoistason välille. Sosiaalihuollossa tälle uudistuksen osa-alueelle ei näyttänyt olevan sen paremmin painetta kuin kysyntääkään. Meillähän on jo vahva perustaso!

 

On kuitenkin näköharhaa, että vain perustason  riittäisi sosiaalihuollossa. Erikoistuneiden sosiaalipalvelujen ja vaativan tason sosiaalityön tarvetta on myös sosiaalihuollon asiakkailla, mutta näihin tarpeisiin vastaavat suurelta osin alan järjestöt. Vammaispalveluissa, päihdepalveluissa, lastensuojelussa järjestöt ovat vuosien mittaan kehittäneet omille jäsen- ja intressiryhmilleen pitkälle erikoistuneita palveluja, joita kunnat hankkivat ostopalvelusopimuksin. Alan väkikään ei ole osoittanut innostusta toiminnan porrastamiseen työn ja osaamisen vaativuuden mukaan. Se  ei ole tasa-arvoista!

 

Soteprosessi osoitti sosiaalihuollon kokonaiskuvan  hajanaisuuden haitat. Kun selvää kuvaa sosiaalihuollon ja terveydenhuollon rakenne-erosta ei näyttänyt olevan valmistelukoneistollakaan, oli helpompi sovittaa  reformin tavoitteita terveydenhuoltoon.

 

Tarvitsemme nyt tiivistä työtä sen jäsentämiseksi, miten perustason toiminta ja kolmannen sektorin erikoistunut työ saadaan saumattomaan yhteistyöhön. Myös kuntien toiminnassa erikoistumisen tarpeen määrittely on tehtävä huolellisesti ja vailla ennakkoasenteita. On koottava omia joukkoja yhteisten linjausten valmisteluun esimerkiksi suunniteltujen 19 kuntayhtymän alueilla. Myös ammatinharjoittamislainsäädännön vuoksi tarvitaan ammatillisten käytäntöjen yhtenäistämistä. Nyt ei kannata odottaa valtion keskitettyä ohjausta, vaan ottaa  välttämätön työ omiin käsiin.