SOTE-INTEGRAATIO TARVITSEE YHTEISTYÖN HUIPPUOSAAJIA

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksen yksi keskeinen elementti liittyy yhteistyön vahvistamiseen yhtäällä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä ja toisaalla sosiaalihuollon ja terveydenhuollon välillä. Koska en ole terveydenhuollon asiantuntija, seuraavat näkökohdat koskevat vain sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä. Tavoitteena on aikaan saada ehyempiä auttamisprosesseja tilanteissa, joissa asiakas tarvitsee sekä sosiaali- että terveyspalveluja, joko rinnakkain tai peräkkäin. Yhteistyön onnistumisella on myös taloudellinen ulottuvuus. Viimeaikaisten tutkimusten perusteella korkeita kustannuksia syntyy erityisesti ongelmien kasautuessa samoille ihmisille, jos jokainen organisaatio ja jokainen ammattilainen lähestyy asiakkaan avun tarvetta ja tilannetta vain omasta tehtävästään ja osaamisestaan käsin.

Jotta sote-uudistuksen integraatiotavoitteet onnistuisivat, tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon toteutukseen uudenlaista osaamista. Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon tieto- ja tiedepohjat, kehityshistoriat ja ammatilliset kulttuurit ovat erilaiset. Kysymyksessä ei siis ole kahden samanlaisen tehtäväalueen yhteen sovittaminen, vaan erilaisten lähestymistapojen ja erilaisten osaamisten yhteensovittaminen. Tarvitaan yhteistyön huippuosaajia, jotka tunnistavat oman osaamisensa rajat ja hakevat toisenlaista osaajaa täydentämään oman ammatin osaamista ja menetelmiä.

Miksi tarvitaan huippuosaajia? Eikö tavallinen yhteistyö riitä? Monitieteinen orientaatio nähdään puhunnan tasolla tulevaisuuden suuntana ja moniammatillinen yhteistyö tarpeellisena. Meillä on kuitenkin vielä paljon tehtävää sosiaalisia ja terveydellisiä tekijöitä yhdistävien osaamisten ja työkäytäntöjen rakentamisessa ja toteuttamisessa. Tämä koskee sekä toiminnan suunnittelua, johtamista että käytännön asiakaspalvelua.

Ammattien kulttuuriset muutokset ovat hitaita ja edellyttävät niiden tukemista koulutus- ja tutkimustoimin. Sen vuoksi tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon käytäntöön kytkettyjä opetus- ja tutkimusyksiköitä, jotka luovat sekä tiedollista että käytännöllistä pohjaa moniammatillisen työn osaamiselle. Integraation onnistuminen ei saa jäädä kiinni yhteistyön osaamisen puutteista.

Universaali ja tarveharkintainen

Suomi muiden pohjoismaiden mukana edustaa universaalia hyvinvointipolitiikkaa. Tulkinnat siitä, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan, voivat vaihdella suurestikin. Liturgian alta on toisinaan vaikea nähdä asian ydintä. Itse pidän universalismin keskeisenä piirteenä hyvinvointipolitiikan rahoittamista verovaroin. Yleinen slogan onkin "kaikki antavat ja kaikki saavat". Verorahoitus edustaa yhteistä vastuuta: kaikki osallistuvat hyvinvointipalvelujen rahoittamiseen. Mutta mitä tarkoittaa "kaikki saavat"? Ovatko kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset saatavuuden suhteen samassa asemassa kuin he, joille riittävät koko väestölle tarkoitetut palvelut?

Yleisten palvelujen yksi tarkoitus on ehkäistä vaikeuksien kärjistymistä ja korjaavan työn tarvetta. Näin onneksi monilta osin tapahtuukin, mutta ei aina. Vaikka 1990-luvun lamavuosien leikkauksilla on seurauksensa, eivät ne mielestäni riitä selitykseksi kaikkeen huono-osaisuuden kasvuun. Miten on selitettävissä se, että hyvinvointipalvelujen laajetessakin kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä kasvaa? Miksi hyvinvointiyhteiskunnan instrumentein ei aina tavoiteta niitä ihmisiä, joiden hyvinvointi on heikoin?

Pitäisikö siis lisätä tarveharkintaa? Myös käsite tarveharkinta on monitulkintainen ja sekoitetaan usein tuloharkintaan. Tuloharkinnassa on solidaarisuuden elementti, koska se merkitsee pienituloisten priorisoimista etuuksien ja palvelujen kohdentamisessa. Sosiaalipolitiikan yleiseksi prinsiipiksi se on kuitenkin liian kapea ja altis vieroittamaan veronmaksajat. Köyhäinhoidosta periytyvä ajattelu liittää siihen nöyryyttäviä mielikuvia, kuten ajankohtainen keskustelu varhaiskasvatuksen leikkauksista osoittaa. 

Palvelujen tarpeen arviointi on kuitenkin eri juttu kuin köyhäinhoidon tiukka tuloharkinta. Jos käsite on rasite, voidaan tarveharkinnan sijaan puhua tilannearvioinnista. Miksi emme rakentaisi tilannearvioinnista korkeaa osaamista edellyttävää sosiaalityön tehtävää? Arvioinnin ei tarvitse olla nöyryyttävää. Se voi olla myös auttavaa, kuten lastensuojelulasten biologiset vanhemmat Johanna Hietamäen väitöskirjassa toteavat.

Hyvinvointipolitiikan erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia toiminnan logiikkoja. Tarvitaan universaalia hyvinvointipolitiikkaa, joka vastaa kansalaisten yleisiin tarpeisiin ja on keskivertoista sisällöltään. Mutta tarvitaan myös toisenlaista logiikkaa. Se ei ole residuaalista, vaan universaalia täydentävää, eräänlainen "vastavirta". Se rakentuu yksilöllisten elämäntilanteiden mukaan, ottaa huomioon asiakkaan omat voimavarat, rakentaa muutosta yhdessä hänen kanssaan. Tämä logiikka voi onnistuessaan kaventaa välimatkaa kaikkein haavoittuvimpien ihmisten ja keskiluokkaisen enemmistön välillä.

Pekka Kuusi - jota kukaan ei kai pidä residuaalisen sosiaalipolitiikan edustajana - näki aikanaan sosiaalihuollon tehtävän ehkä terävämmin kuin me hänen oppikirjansa lukijat. Näin hän kirjoittaa sosiaalihuollosta ( 60-luvun sosiaalipolitiikka, 297): "Sosiaalihuolto on oleva luonteeltaan:

• yksilöllistä
• tarpeenmukaista
• tilapäistä ja
• ehkäisevää.

Sosiaalihuollossa on aina kysymys yksityisen ihmisen tai perheen auttamisesta. Sosiaalilautakunnan vastaanottohuone saattaa täyttyä henkilöistä, jotka ovat kaikki joutuneet vaikeuksiin tehtaan vähennettyä työvoimaansa. Sosiaalisihteerin tai -tarkkailijan edessä tämä joukko on kuitenkin muuttuva yksityisiksi ihmisiksi, joilla on kullakin omat ja ainutkertaiset ongelmansa. Ellei sosiaalihuolto pysty yksilölliseen työskentelyyn, ellei sosiaalihuollon työntekijä löydä autettavassaan todella yksityistä ihmistä, sosiaalihuolto jää epämääräisen joukkoavun asteelle."

 

Hyvää Uutta Vuotta lukijoille!